Royal County Down Golf Club - Pohjois -Irlanti

Ajo Belfastista etelään pelipaikalle kestää vajaan tunnin ja koko matka mennään väärää puolta tietä. Sitten saavutaan pittoreskiin kylään. Juuri sellaiseen, johon BBC sijoittaa näitä mainioita sarjojaan, joissa katolinen pappi painii promiskuiteettiongelmansa kanssa, kun kylän raitilla tai kesäjuhlissa tai muuten vaan tulee vastaan runsas povi kohoillen pubinpitäjän, pormestarin, postimestarin tai poliisin tytär, jonka tekee miestä mieli, mutta kylän kollit eivät kiinnosta pätkääkään, vaan pappi kyllä. Tai sitten siellä on lääkäriperhe ja isä-lääkäri pelastaa kyläläisiä milloin syfilikseltä, milloin muilta murheilta. Niillä on reippaita lapsia, paitsi tytär, joka tupakoi uhmakkaasti, kun sen tekee miestä mieli. Ehkä kylän katolista pappia?

Ensimmäinen liittymä vie kulkijan viktoriaanisen kylpylän pihaan. Vaikuttavan kokoisen punatiilistä muuratun kylpylän kylkeen on sittemmin rakennettu uimahalli, sekin punatiilistä, ja sisältää uskoakseni vähintään olympia-kokoisen altaan. Tarina kertoo, että Tiger Woods, tullessaan ensimmäistä kertaa paikkakunnalle pelaamaan, näki helikopterista tuon kylpylän ja oli täpinöissään hihkunut:- Oh my Good! That club house is big!

Klubirakennus sinänsä on varsin maltillisen kokoinen kolmikerroksinen talo. Pysäköintialue on laaja ja siellä lojuu autoja, jollaisia kotimaassa harvoin, jos koskaan näkee.

Siirrytään sisälle klubirakennukseen. Proshop on laadukas. Kaikki johtavat merkit saatavilla ja tekstiilejä RCD:n vaakunalla, niitä on totisesti riittävästi. Siirrymme toiseen kerrokseen ja siellä lobbyyn joka tihkuu historiaa. Kymmenittäin valokuvia yli sadan vuoden ajalta. Keskellä suuri kuva tutusta karvanaamasta: Istu ja pala! Old Tom Morrishan se siinä kumartuneena niblick kourissaan valmiina tinttaamaan hanhensulkaboltsia iloinen virne naamallaan! Old Tom värvättiin Skotlannista 120 vuotta sitten mylläämään kenttä 18- reikäiseksi neljän punnan palkkiota vastaan. Vaikea sanoa, onko tuo hyvä vai huono liksa; punnan kurssihan heittelee. Nythän se on meille edullinen; 1£ = 0,88960 €. Kannattaisi tällä hetkellä värvätä kenttäarkkitehti Brittein Saarilta. Entäs tuo paperi lasin takana? Tuo, jolla on käsinkirjoitettua tekstiä: Rules Of Golf! Isäntämme lukee huuliltani: woe yummalauttah! Hän huomaa ällistykseni ja lohduttaa: - It’s a copy. Harry Vardon ykkösellä totisen näköisenä ja Harry Colt ja keitä kaikkia. Mutta nyt on aika siirtyä ruokasalin puolelle.

Valkoiset pöytäliinat ja painavat aterimet. Jalopuiset mööpelit, kuinkas muuten, ja tilaa isommallekin tapahtumalle. Kaksi ystävällisen näköistä rouvaa lähestyy pöytää. Sen kummemmin neuvottelematta isäntämme suorittaa tilauksen: saamme sandwicheja ja tomaattikeittoa. Sehän sopii. Entäpä juomapuoli? Tämän minä osaan! Otamma pintin laageria! Emännät säpsähtävät. Voi perkele. Olisi tietenkin pitänyt pyytää kuivaa sherryä! No, juomat saapuvat ja jutellaan golfin tilasta meillä ja muualla. Isäntä kertoo klubissa olevan noin kaksi ja puolisataa jäsentä. Green fee – tulot viime vuodelta olivat noin miljoona puntaa. Ruokasalin suurista ikkunoista on hauska seurata, kun ryhmiä saapuu 18. greenille. Neljän flight rivakannäköisiä irlantilaispallinaamoja kantobageineen lyövät kukin lähestymisensä parin metrin sisään. Vaikuttavaa. Siitä birkkuputteja upottelemaan. Ruutubyysat ovat joka pojalla jalassa, huomaan ilokseni.

Aterian jälkeen siirrytään pukuhuoneeseen. Lisää tuttuja naamoja seinillä, nyt tuoreempia, värikuvia: Jack Nicklaus, Tom Watson, Nick Faldo, Monty ja moni muu. Olimme sonnustautuneet pelivaatteisiin jo aamulla, joten vaihdoimme vain kengät. Kentällä ja klubilla noudatetaan dress codea johon voi tutustua etukäteen seuran kotisivuilla. Ei mitään mullistavaa; farkut ei käy jne. Näin kentällä nuorempaa väkeä sonnustautuneena todella isoruutuisiin byysiin ja kirkkaanvärisiin puseroihin. Toisaalta perässämme tuli iäkkäämpää pappaa jaloissaan plus foursit ja ruutusukat, päässä perinteinen ruutulippis. Sopi siihen miljööseen oivallisesti. Oli maaliskuun loppu, kymmenkunta lämpöastetta ja kova tuuli. Vaatteet sen mukaisesti.

Kapusimme ykköteelle. Par 5. Pelasimme keltaisilta. 505 yardia. Oikealla puolella jyrkänteen alla meri, tuuli onneksi takana. Väylä on suora ja kapea ränni, kahta puolta piikkihernettä ja pitkää heinää. Jossain lohduttoman kaukana erottui tuulen riepottelema valkoinen lippu. Sitä kohden lähdettiin.

Seurasi pari rannan suuntaisesti kulkevaa par nelosta joista ensimmäinen oli vain 387 yardia ja kahdella päälle tavoitettavissa. Greeni vain oli kova ja pallo rullasi pitkälle sivuun. Links – kentälle tyypillisesti raffi on greenin ympärillä todella matalaksi leikattua, joten lipulle tultiin puttaamalla. Greenit sinänsä olivat ilkeimmät koskaan ja missään pelaamani. Seuraava väylä oli 457 yardia, tuupparille käytännössä par 5. Isäntämme taisteli tähänkin parin, minä en.

Neljäs väylä on kentän kuuluisin par kolmonen. Takateeltä 213 yardia. Käväisin valkoisilla kurkistamassa väylää. Suuta kuivasi, niin oli kammottava näkymä. Kotikentälläni on pari yhtä pitkää par - kolmosta, joten lyötävä matka ei hirvittänyt, vaan se näkymä. Kaksi kolmasosaa matkasta oli synkkää piikkihernepensastoa, sen jälkeen yhdeksän bunkkerin vartioima hatunkokoinen greeni. Kerta kaikkiaan häijy väylä. Keltainen tee oli armeliaasti vedetty sivummalle ja matkaa vain 175 yds, mutta tuuli oli nyt sivuvastainen. Normaalikentällä rauta-6 tai –5, nyt hybridillä ja lujaa.

Kaksi seuraavaa par- nelosta pelattiin vasta- ja myötätuuleen kentän risteillessä pois rannan tuntumasta. Sitten noustiin etuysin korkeimmalle kohdalle. Edessä väylä seitsemän, vain 125 yardinen par – 3. Tuuli puhalsi voimalla suoraan vastaan. Isäntämme, joka koko ajan oli honöörissa, asettui lyömään. Ennen lyöntiään hän kyseli meiltä mailavalintoja. Minulla oli rautaseiska kädessä. Toisella serkuistani oli pw. Nelosen tasoituksella pelaava isäntämme näytti omaa mailaansa: rauta-6! Serkkuni vei pitcherin vähin äänin bagiin. Tällä rautakutosella lähti isäntämme lyömään ja rivakasti löikin. Pallo nousi korkeuksiin ja tuli alas kymmenen yardia ennen greeniä! Opimme uuden links-termin: - Fifty yard wind!

Etuysin viimeinen väylä, par – 4, 428 yds, avattiin sokkona melkoisen korkean törmän yli. Nämä sokkoavaukset olivat kuulemma Old Tomin aikaan ihanan haastavia juttuja ja niitä arvostettiin korkealle. Minä en ole niihin koskaan ollut kovin ihastunut, mutta kun sain nyt pallon vaivoin lentämään tuon harjanteen yli ja löysin sen keskeltä väylää, ymmärsin jotain entisaikain pelaajien tuntemasta mielihyvästä.

Takaysi alkaa pitkällä par- kolmosella. Kenttä siirtyy sisämaan puolelle ja merta ei enää näy mutta jotenkin se kuitenkin on läsnä. Korkeilla kohdilla sen kimmellys erottuu horisontissa ja lokkeja näkyy ilmassa. Seuraa toinen toistaan pitempiä par- nelosia jotka klubipelaajille ovat käytännössä vitosia. Väylä 12 on kohtuumittainen vitonen, mutta armottoman kapea. Numero 14 on pelottava 202 yardinen kolmonen jonka myötätuuleen löin greenille.

Viidestoista on inhottava kaksiosainen par – 4, 453 yardia. Alue, jolle avaus pitää pudottaa, on onnettoman pieni. Ja siitä on lipulle vielä matkaa älyttömästi ja greeni on todella pieni. Isäntämmekin teki tähän bogeyn! Itse vetäisin kakkosen jonnekin, kukaan ei nähnyt minne, ja siinä sitten ihmettelin, että mitäs nyt? Isäntä sanoi, että tiputa vaan uusi pallo väylälle ja jatka siitä. –Niin saksalaisetkin tekee! Varmaan maailman vittumaisin par-nelonen eikö ollut edes kentän vaikein!
Kentän päätösreikä on näännyttävän pitkä, 550 yardia, par- vitonen. Suora, mutta kapea. Laskin väylän varrelle ripotellun kahdeksantoista bunkkeria. On siinä Old Tom antanut aikoinaan lapion heilua urakkansa loppusuoralla!

Kolmea viimeistä väylää pelatessamme oli alkanut sataa. Ensin varovaisesti niin, että otimme sadetakit esiin ja pukeuduimme niihin. Sadehousut jäivät vielä bagiin. Tässä teimme virheen. Sade yltyi nopeasti ja vihmova tuuli ajoi vettä miltei vaakasuoraan, jolloin byysat kastuivat nopeasti läpimäriksi ja oli jo myöhäistä kaivellakaan sadehousuja.

Klubilla pääsimme ylelliseen kuumaan suihkuun ja saimme kuivat vaatteet yllemme. Nähdessään meidät sonnustautuneena matkavaatteisiimme, järkyttyi isäntämme täysin. Hän rykäisi paikkakunnalla asuvalle serkullemme, että vie nuo barbaarit vaivihkaa ja mahdollisimman nopeasti ulos klubirakennuksesta; täällä ei saa esiintyä farkuissa edes pukuhuoneessa. Niinpä jälkipelit käytiin kylän pubissa, jossa Guinnessin ääressä yritimme kertoa mainiolle isännällemme saunan välttämättömyydestä jokaiselle vähänkään pätevämmälle klubille.

Kenttä jäi mieleeni hankalimpana ikinä pelaamistani. Sillä on ollut aikaa toista sataa vuotta asettua ympäristöönsä ja sen se on totisesti tehnytkin. Jokainen väylä tarjosi tiukan haasteen. Ympäröivä luonto on karua; piikkihernepensasta ja heinää. Etuysillä meri, Dundrum Bay, on vielä läsnä mutta se jää pian taakse. Takaysillä se kimaltelee joillain väylillä hyvin kaukana horisontissa. Jylhänä merestä kohoavan Mourne – vuoren siluetti on useiden väylien taustalla ollen kieltämättä vaikuttava maastonkohta. Onhan se Pohjois-Irlannin korkein vuori. Tuli jotenkin Saana mieleen sitä ihaillessa.

Voin hyvin kuvitella, että kenttä ympäristöineen ei kauneusarvoillaan vetoa tavalliseen sunnuntaikävelijään kuten jokin tammimetsikössä risteilevä kaunis puistokenttä. Mutta golfinpelaajan silmä siellä lepää. Ja sielu.